Ystävystyin suuren pakolaisaallon aikaan afganistanilaisen Ahmadin kanssa. Vähän tämän jälkeen Ahmad perheineen palautettiin Suomesta Saksaan. Hyvästellessään Ahmad sanoi, kuinka epäreilulta se hänestä tuntuu, että hän vain sattui syntymään romahtaneeseen yhteiskuntaan ja minä sain syntyä Suomeen.
Ymmärsin jotain siitä ahdistuksesta, koska Afganistan on vienyt paljon meidänkin perheeltämme.
Kävimme syksyllä 2004 Afganistanissa katsomassa vaimoni Ullan perheen entistä kotia Kabulissa ja hänen vanhempiensa hautaa brittiläisellä hautausmaalla. Heidän hollantilaissuomalainen perhe oli 1980 luvun alussa kehitysyhteistyössä Kabulin Noorin silmäklinikalla. Tuohon aikaan Neuvostoliitto miehitti suhteellisen kehittyneen Afganistanin ja yhteiskunta suistui sotaan ja sekasortoon. Osansa kaaoksesta saivat myös auttamistyöntekijöinä olleet Ullan vanhemmat Eeva ja Erik Barendsen, jotka murhattiin julmasti islamistien puukoilla heidän omassa kodissaan. Kolmevuotias Ulla ja hänen viisivuotias veli huumattiin tuona yönä ja aamulla he löysivät kuolleet vanhempansa sidottuina. Lapset evakuoitiin turvalliseen koti-Suomeen.
Kertomus kuulostaa epätodelliselta, mutta ikävintä asiassa on se, että samanlainen väkivalta, kaaos, toivottomuus ja myös nälkä on jälleen vallitseva asiaintila talebanien hallitsemassa Afganistanissa. Eikä vain siellä, vaan nyt täällä Euroopassa, Ukrainassa. Afganistanin kaaokseen antoi kipinän Neuvostoliitto ja Ukrainan kaaokseen Venäjä.
Pakolaisuus tuo maailman pahoinvoinnin vaikutukset väkisin lähellemme. Seuraisimme sitä mieluusti sivusta, mutta aidosti hädässä olevia on autettava. Tosiasia on sekin, että toisten hätä on suurempi kuin toisten. Kaikkia pakolaisia ei voida vastaanottaa, vaan apua on rajattava ja kanavoitava muilla keinoin. Pakolaisia on turha kuitenkaan syyllistää turvapaikan ja lastensa paremman tulevaisuuden etsimisestä, koska me kaikki tavoittelemme sitä samaa.
Kirjoittaja on Itä-Uudenmaan aluevaltuutettu ja Porvoon kaupunginvaltuutettu