Politiikalla ja teatterilla on suhde jo antiikin Kreikan ajoilta. Kaupunkivaltioiden kansalaiset kokoontuivat amfiteattereihin katsomaan draamaa, tragediaa, komediaa ja heti sen jälkeen pidettiin demokraattiset kansankokoukset. Näytelmät käsittelivät usein tärkeitä yhteiskunnallisia teemoja ja ne saivat katsojat eläytymään ihmiskohtaloihin ja pohtimaan oikeudenmukaisuutta erilaisten mutkikkaiden tilanteiden kautta. Näytöksien jälkeen kansalaiset olivat valmiimpia päättämään yhteiskunnallisista asioista ja selvää oli sekin, että teatterin käsikirjoittajalla oli valtaa ohjata ajattelua haluamaansa suuntaan.
Näistä ajoista on menty eteenpäin. Nyt kansalaiset seuraavat politiikan näyttämöä mukavasti kotiteattereissaan. Uutislähetykset kertovat kuinka puolueet vuorollaan esittelevät vaaliohjelmissa käsikirjoituksiaan unelmien yhteiskunnasta. Niissä luvataan parempaa ja nopeammin, jopa vähemmällä tekemisen vaivalla. Vaalimenestys ei tule pelkillä asiakysymyksillä, siihen tarvitaan tunnelmaa ja rooleissaan uskottavia asian esittäjiä. Hyvässä tarinassa on sankarinsa sekä lurjuksensa. Politiikassa hyvis on oman puolueen poliitikko ja eri tavalla ajatteleva tai muukalainen on pahis ja usein kertomuksessa on kyse me vastaan nuo muut.
Pisimmälle poliittisen teatterin veivät natsit ja sitä valhenäytelmää jopa rakastettiin. Joskus mietityttää olisiko maailmanhistoria erilainen, jos Adolf Hitler olisikin hyväksytty maalaustaiteiden opintoihin ja jos Joseph Goebbelsiä olisi edes hiukan enemmän autettu kirjailijauralle. Tästä voisi päätellä, että taiteiden opetuksesta ei tule tinkiä, se on myös terapiaa ja voi jopa estää monen itsekeskeisen suuruudenhullun pääsyn politiikkaan.
Politiikka on näyttämötaidetta, parhaiten sen ilmaisi Yhdysvaltain presidentti ja ex-näyttelijä Ronald Reagan sanoessaan ”On pakko olla hyvä näyttelijä, jotta voi olla hyvä presidentti”. Reagan ei aina hallinnut asioita, mutta silti hän on yhä suosituin USA:n presidenteistä.
Jere Riikonen