”Ilmastonmuutoksen torjunta on  tärkeää, mutta Porvoon ympäristöohjelman kärkitavoitteeksi se ei sovi”; kirjoittaa Jere Riikonen.

Porvoon kaupunki on asettanut ympäristöohjelmansa kärkitavoitteekseen ilmastonmuutoksen torjunnan. Kuntalaisen kannalta kärkitavoite tuntuu kovin kaukaiselta ja sen vaikuttavuus lähiympäristöön on lähinnä marginaalinen.

Porvoossa kärkitavoitteeseen on pääasiassa pyritty sitoutumalla vapaaehtoiseen kuntien energiatehokkuussopimukseen (KETS), jonka tavoite on ilmastopäästöjen vähentäminen energian säästämisen kautta. Tällä tavalla Porvoo osallistuu Suomen sitoumuksiin koskien Kioton ilmastosopimuksesta ja EU:n energiapalveludirektiiviä.

Tavoite ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi on globaalisesti tärkeä, mutta nimenomaan paikallisesta näkökulmasta ympäristöohjelman kärkitavoite voisi olla toisenlainen. Kärkitavoitteen pitäisi löytyä Porvoon omasta maantieteellisestä sijainnista, luonnon erityispiirteistä ja kaupunkilaisten lähiluonnosta.

Porvoossa on 1000 km rantaviivaa, kolme jokea, kaunis saaristo ja pieniä maalaiskyliä kaupunkikeskuksen ympärillä. Visiomme pitäisi olla kestävän kehityksen mukainen ympäristöystävällinen kunta, jossa yksilö, kylät ja kaupunki elävät sopusuhtaisesti lähiluonnon tarjoamien mahdollisuuksien kanssa.

Päästäkseen visioon Porvoon pitäisi tarkastella kaavoitus- ja ympäristöpolitiikkaansa kriittisesti ja toimia lähiluontoa huomioivalla tavalla. Yksi huolestuttavista esimerkeistä on vallitseva nykytrendi, jossa kaupungit kaavoittavat ylipieniä omakotitalotontteja. Tonttien pienuuden vuoksi on mahdotonta ylläpitää puutarhaa ja saada kunnon satoja. Pienellä tontilla kaksikerroksinen omakotitalo ja autotalli varjostavat helposti pihan kasvit ja lyhentävät kasvukauden minimiin. Kaupungin tarkoituksena pitäisi olla asukkaittensa elinolojen turvaaminen, siksi olisi erittäin perusteltua tukea ruuan tuotannon omavaraisuutta ja uusiutuvien energiamuotojen hyödyntämistä kaupungin kaavoituksessa. Nykymuotoista pientonttikaavoitusta pitäisi tarkastella kriittisesti ja pyrkiä aitoon puutarhakaupunkimalliin ylitehostetun maankäytön sijaan.

Lisäksi kaupunkiviljely, viherkäytävät, siirtolapuutarhat, lähiruoka, luontokoulu ja vesistöalueidemme hyvinvoinnin turvaaminen pitäisivät ottaa erityisesti huomioon kaupunkipolitiikassamme. Ihminen on osa luontoa ja jos luonto voi huonosti, niin kohta ihminenkin voi huonosti.

Jere Riikonen