Ilmastonmuutoksesta puhuminen pitäisi korvata jo nyt sanalla Ilmastokriisi. Globaalissa mittakaavassa eri maanosia koettelevat ennen näkemättömät kuivuudet, tulvat, helteet, metsäpalot, hurrikaanit, lumi- tai jäämyrskyt ovat merkki nopeasti etenevästä ilmastonmuutoksesta eli ilmastokriisistä, joissa kaaokset seuraavat toisiaan. Näistä luonnonmullistuksista seuraa suuria taloudellisia menetyksiä, nälänhätää, sairauksia ja vakavia ekosysteemihäiriöitä ympäristölle. Maailma on yhteinen ja ympäristökriisi maailman toisella laidalla ei voi olla vaikuttamatta myös turvalliseksi koettuun koti-Suomeen. Vaikutukset heijastuvat ensin globaalin talouden epävarmuutena ja viimekädessä massiivisina ympäristöpakolaisvirtoina ja kiistoina luonnonvaroista kuten vesi, joista puolestaan aiheutuu laajempien konfliktien ja ympäristökatastrofien vaara.

Olemme kaikki samassa veneessä ja meidän on reagoitava ilmastokriisiin jarruttamalla ilmastonmuutosta ja autettava kehittymättömiä maita sopeutumaan muutoksiin esimerkiksi kohdentamalla kehitysyhteistyön määrärahojamme ilmastonmuutosta silmällä pitäen.

Suomen tulee luoda ilmastonmuutokseen sopeuttavaa toimintapolitiikkaa kansainvälisellä ja kansallisella tasolla. Ilmastonmuutoksen jarruttaminen vaatii kotimaassakin uhrauksia, mutta radikaalit ja globaalit toimenpiteet tulisi kuitenkin keskittää järkevästi eniten juuri hiilidioksidia ja mustan hiilenpäästöjä eli nokihiiltä tuottaviin maihin. Näitä toimenpiteitä pitää luoda yhdessä EU:n kanssa esimerkiksi hiiliveron tai jopa joidenkin tuotteiden tuontirajoituksien avulla ja lisäksi sopivia kannustimia käyttäen eli ”keppiä ja porkkanaa”. Tavoitteena on pidettävä ilmastolle ja ympäristölle suotuisten uusien sekä tehokkaiden energiatekniikoiden käyttöönottoa globaalisti.

Ilmastonmuutos ei kunnioita valtioiden rajoja, siksi ongelma on yhteinen ja oltava edelleen osa kansainvälistä politiikkaamme. On tärkeää muistaa, että ilmastopolitiikka ei ole pelkkää hiilidioksidipäästöjen vähentämistä. Moniulotteisen ilmastopolitiikan on oltava koordinoitua mm. ympäristö- ja luonnonvarapolitiikan sekä maankäytön kanssa. Ilmastopolitiikan on katettava paremmin seuraavia osa-alueita; ilmanlaatu, metsät, meret, nielut ja lähteet, sopeutumien, lyhyet ja pitkäaikaiset päästöt. On ensiarvoisen tärkeää katsoa kokonaisuutta, koska päästöjen vähennys ja siitä koituvat hankaluudet eivät voi olla itsetarkoitus, vaan se, että löydämme kestävän tasapainon luonnon ja ihmisen toiminnan vuorovaikutukselle. Keskustelu uudesta ilmastolaista tullee värittämään paljon tulevan eduskunnan työskentelyä.

Jere Riikonen